Olen aina pitänyt adoptiota erittäin varteenotettavana ja jopa ensisijaisena tapana saada lapsi. Sen ainoan rakastamani ihmisen kanssa me pohdimme usein, pitäisikö meidän hankkia biologisia lapsia vai lähteä adotioprosessiin mukaan. Kun suhteemme kariutui, en oikeastaan koskaan täysin haudannut ajatusta adoptiosta. Siirsin sen taka-alalle, kuten koko lastenhankinta-ajatuksen yleensäkin. Kirjoitin blogissa aihemmin erheellisesti vauvakuumeesta. Itse asiassa minulla on lapsikuume. Haaveilen yhä adoptiosta erittäin voimakkaasti, mutta tällä hetkellä olen silti kallistumassa enemmän biologisen lapsen yrittämiseen. Pienet vauvat pelottavat minua, mutta niin pelottaa myös adoption hermojaraastavan pitkä kesto.

Toinen syy, miksi adoptio näyttää tällä hetkellä epätodennäköisemmältä vaihtoehdolta on siviilisäätyni. Olen viimeisen vuoden aikana päätynyt siihen lopputulokseen, että mikäli en löytäisikään lapselle isää (siis sellaista, joka tahtoisi olla läsnä minun ja lapsen arjessa), olen muutaman vuoden sisällä valmis koittamaan onneani yksinhuoltajana.  Yksinäiselle naiselle on helpompaa hankkiutua raskaaksi (mikäli elimistö siis sen sallii) kuin adoptoida. Adoptioneuvonnan jonot ovat pitkät ja yksinhakijoita otetaan vuosittain vain tietty määrä. Lisäksi heille annetaan vain eritysitarpeisia tai vanhempia lapsia. Kustannukset ovat kovat, etenkin kun varat kerätään yhden henkilön palkkapussista. Näistä syistä adoptiohaave saattaa jäädä, sillä en enää haluaisi lykätä lapsen saamista niin monilla vuosilla.

Yksinhuoltajan arki on varmasti raskasta ja kovaa, mutta ainakin elämällä on vahvemmin joku erityinen tarkoitus.